Puolustusvoimien kutsuntatilaisuuteen saavuin viimeisenä, ja poistuin ensimmäisenä.Minut raahattiin poliisin toimesta ulos, kun vaadin saada välittömästi oman panssarivaunun. Meikkiä oli tietysti enemmän kuin missikilpailuissa koko katraalla.
Tästä alkoi urani psykiatrian kiehtovassa maailmassa. Pääsin tekemään mustetahratestejä, istumaan syyttävästi tuijottavan, ilmeisesti mykän sedän ja kehystetyn Freudin katseen alle useammaksikin kolmevarttiseksi.
Lapsuuden seksuaalinen hyväksikäyttö oli tabu. Siitä kertoessani sain vastaani hiljaisuutta, väisteleviä katseita ja epäilyksiä psykoottisuudesta. Jokunen tohtori tuntui myös näkevän minut jonkinlaisena demonisena nymfinä, kuten Humbert Humbert Nabokovin Lolitassa.
Kun kerroin polttaneeni kerran tai kaksi pilveä muutaman vuoden aikana, se kirjattiin ankaraksi huumeidenkäytöksi. Sitten alkoi sataa erilaisia pillereitä, joiden kerrottiin tasaavan mitä erilaisimpia asioita. Aluksi psykoosilääkkeet olivat ainoa ja lopullinen totuus, kun minusta alettiin muovaamaan kunnon kansalaista. Vaikutukset olivat kieltämättä huomattavia, rajaton käytökseni muuttui entistä ailahtelevaisemmaksi.
Myöhemmin ainoa ja viimeinen totuus koki muodinmuutoksen. SSRI-mielialalääkkeet pitivät hyvin hereillä jännittävillä sähköiskuilla. Vaikutus muistutti usein jonkinlaista huonoa amfetamiininkorviketta. Aloin pakkomielteisesti kosketella kielellä hampaitani monimutkaisien geometristen kaavojen mukaan, jotka loputtomasti hakivat tasapainoa ja kuvion täydellistymistä. Vastaavia pakko-oireita ilmaantui monia, hiukan valmisteesta riippuen.
Psykopaattista puolta masennuslääkkeet toivat kivasti esiin, tunnekylmyys ruokki antisosiaalisuutta ja heikensi impulssikontrollia. Kädet ja jalat hikoilivat, pahoinvointi ja kakominen ei tahtonut millään hellittää. Kädet puutuivat niin, että soittaminen vaikeutui.
Kun kerroin sivuoireista, lääkäri lausui vuosikymmenten varrella tutuksi tulevan mantran "Nää on ollu hyvin siedettyjä". Lupauksista huolimatta sivuoireet eivät lakanneet vuosienkaan käytön jälkeen.
Huoran hommissa tämä oli sikäli näppärää, että en enää saanut orgasmeja, oli rynkytys miten vimmaista tahansa. Orgasmi nimittäin on aina tuonut minulle inhottavan olon. Monilla asiakkailla oli jonkinlaisena pyhänä velvollisuutena tuottaa minulle "tyydytystä". Heillä vatkaaminen sai epätoivoisen raivokkaita ulottuvuuksia.
Siirtyminen tietokoneaikaan oli myös mielenkiintoinen. Koneita ei kukaan oikein osannut käyttää. Eräskin tohtori kamppaili koneensa kanssa koko istunnon, ottamatta ainoatakaan katsekontaktia.
Asumistilanteeni ollessa hiukan epämääräinen minulla oli tapana tallustaa tiskille ja varata aikoja face to face. Tämä ryppyyntyi, kun uusi virkailija sai raivarin, eikä osannut muuta kuin huutaa, etä täällä on aina varattu kaikki ajat puhelimessa, ja niin tehdään vastakin.
Sittemmin aikoja ei tahtonut irrota muutenkaan, käskettiin vain terveyskeskukseen hakemaan lisää lääkkeitä.
Terapia evättiin vaihtelevista syistä. Vakinaisen asuinpaikan puute oli yksi, kolmekymppisenä liian korkea ikä. Sain myös kuulla, että diagnooseistani F.61.0, laaja-alainen persoonallisuuden häiriö, on suomeksi parantumaton luonnevika, joten terapia on turhaa.
Neljän vuosikymmenen aikana kenttä kuitenkin muuttui, PTSD eli post-traumaattinen stressioireyhtymä oli uusi musta, ja minulle myönnettiin kaksi vuotta terapiaa kaupungin tukemana. Pääsin hyvälle alulle, mutta jatko näyttää epävarmalta. KELA ei toivottomille tapauksille terapiatukea heruttele.
Seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja siihen liittyvästä. Osittain asiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti