Keho ja häpeä

Häpeä tuntuu kehossa kaikkialla. Samaan aikaan sitä on ikäänkuin olematon ja liikaa olemassa.
Kehollinen dissosiaatio aiheuttaa sen, että törmäilen tutuillakin paikoilla oleviin esineisiin, kolhin päätäni ja leikkaan sipulin ohella sormiani.
Toisaalta liikun usein varovaisesti, mistä syystä saan syliini sellaisia kissoja, jotka eivät kuulemma
muuten tule ikinä varsinkaan miesten syliin.

Terapian kautta dissosiaatio on onneksi helpottanut, laastaria kuluu nyt vähemmän.
Voimakkaimmin häpeä tuntuu polvien ja kaulan välissä. Koko se alue tuntuu enimmäkseen jotenkin likaiselta ja myrkylliseltä. Siksi en ole oppinut esimerkiksi uimaan. Muiden kanssa saunominen on onnistunut lähinnä humalassa. Usein on vaikeata mennä suihkuun, vaikka ketään ei ole näkemässä.

Yli vuosi sitte kävin itsepuolustuskurssilla, joka johti sellaiseen trauma-aktivaatioon, etten ole sen jälkeen kyennyt menemään kuntosalille. Kaikki ne miehet karvoineen ja ihoineen eritehuuruista tiheässä ilmassa, kovien metalliesineiden kolahtelu ja hysteerisen siirappinen pop-tahna taustalla.
Liikaa.
Kun talossa oli julkisivuremontti, aiheutti kohoavilla rakennustelineillä yllättäen ilmaantunut
äijämies kahden viikon akuutin paniikin. Mieslääkärien kanssa on myös vaikeata pysyä tajuissaan.

Oikeastaan en tahtoisi pitää paljaana kuin käsiäni kyynärpäistä sormenpäihin. Tämäkin vyöhyke muuttuu melko hyödyttömäksi silloin, kun tilanne vaatii instrumentin hallintaa ihmisten ilmoilla soittaessa. Kädet tärisevät, soinnut ja asteikot katoavat muistista. Sama julkisessa laulamisessa.
Vaikka olen jokusena vuosikymmenenä näpräillyt ääniteknisten laitteiden kanssa muutenkin, piti esimerkiksi miksauskeikat jättää pois, koska yksinkertaisimpienkin kytkentöjen hallinta katosi stressitilanteissa monesti dissojen sumuun.

Kun mielen toimivammat osat poistuvat paikalta, on myös vaikeata kommunikoida sitä ettei tänään ole sopivaa koskettaa. Viattoman ystävällinen kosketus voi sitten ajaa persoonallisuuden eheämmät osat entistä kauemmaksi. Ulkoisesti tämä ei välttämättä juurikaan näy. Tilanteesta irti päästyäni saatan sitten yksinäni yökkäillä ja täristä peiton alla pitkäänkin.

Niinpä vietänkin toistuvasti vaihtelevan pituisia jaksoja piilossa kaikelta mahdolliselta fyysiseltä läsnäololta. Nuorempana usein vain yksinkertaisesti säntäsin juoksuun, kun vauhkous yllätti. Nykyisin ei juoksu enää jalkavamman takia välttämättä luonnistu.

Varsinkin seksisuhteissä äkillinen kylmyys tai paniikki on aiheuttanut konflikteja. Olen pystynyt olemaan kokonaisesti läsnä vain satunnaisissa tai kaupallisissa kontakteissa. Nykyinen kumppanini on ensimmäinen, joka on asiaa ymmärtänyt. Kesti tosin pitkään, ennen kuin lakkasin säikkymästä hänen kevyitä, rauhallisiakin kosketuksia.

Minkäänlaiseen seksuaaliseen kanssakäymiseen en tällä haavaa kykene. Nukunkin vaatteet päällä.
Seksuaalisesti minun on hankalaa edes kuvitella mitään rajattoman holtittomuuden ja täydellisen jäätymisen välillä.

Fantasiat ovat toki aktiivisia, jopa piinallisia. Enimmäkseen ne liittyvät pakottamiseen ja väkivaltaan. Olen sekä tekijä että uhri. Näen itseni japanilaisena koulutyttönä,  jolle tehdään pahaa. Kai tuo on jonkinlainen fetissoitunut viattomuuden kuva, kun itseltä jäi se viattomuuden aika välistä.