Sekavana, yksin ja yhdessä

Kehon reaktiot ovat paljolti tahdosta riippumattomia. Raiskattava nainen voi kostua tai laueta, vaikka emotionaalisesti kokee kauhua ja kipua. Keho yrittää suojautua vahingoittumiselta.
Syntymättömät saavat erektioita jo kohdussa.
Imettävä nainen voi saada orgasmin.
Eräs baarityöntekijä kertoi puhuneensa asiakkaalle tiskillä ja pyöritelleensä kädessään kahta biljardipalloa. Yllättäin hän koki ns. hekumanhuipun. Tilanteessa hän ei muuten kokenut olleensa kiihottunut.

Harhailevia mielensä osiakin on vaikeata paimentaa. Tämä sisäisen elämän rikkaus kompastuttaa käytännön tasolla. Keräilen kadulta mielenkiintoisia esineitä-joku voisi sanoa roskia-myöhempää käyttöä varten. Näistä on rakentunut pikku yksiöön sellainen linnake, että kenenkään kyläileminen on jo mahdotonta.

Fantasiat ovat usein väkivaltaisia, oletettavasti muillakin kuin itselläni. Traumatisoitumisen myötä rajansa menettänyt ihminen saattaa ajautua toteuttamaan näitä ja joutua vaarallisiin tilanteisiin. Itselääkintä viinalla ja muilla turrutteilla liukastaa polkua itsetuhoisiin hekumanhetkiin. Eheämpi ihminen  osaa paremmin ottaa huomioon kontekstin turvallisuuden.

Sisäiset äänet kuoroavat nytkin, että nynnyt tahtoo turvallisuutta. Koti, uskonto, isänmaa ja keltainen noutaja. Myönnä suoraan, että elämää on vain liassa ja vaarassa. Perheautolla, lastenistuin takana, päädyt kuitenkin kruisailemaan nistihuorien perässä. Se vasta noloa on. Ja kovin tavallista.

Kaaosta hakevat äänet kertovat minulle, että ihmisen tulee ylittää kaikki rajat, suunnata tähtiin ja tulla jumalaksi. Jostakin syystä neuvot ovat johtaneet ihmiseritteiden seassa rypemiseen, heräämisiin oudoissa paikoissa ja arveluttaviin lähikontakteihin tuntemattomien kanssa.

En ole koskaan kokenut tai kaivannut perheidylliä. Saati traditionaalisempaa mallia, jossa useampi sukupolvi rutsaa keskenään.

Yhteisasumisestakin on kokemuksia. Kämppikset lähtivät radalle ja jättivät lemmikit ruokkimatta. Kerran oli joku piilottanut vastuulleni jätetyt lemmikkirotat vaatekaappiin. Sama kaveri tuli kerran läpi huoneeni lasiovesta. Yksi purki puhelimen osiin aina poistuessaan ja piilotti palat. Kotiin palatessa saattoi joku tutuntuttu olla viemässä mattoani mukanaan, kuulemma ihan luvan kanssa. Porukat saattoi myös löytää ringistä nauramassa päiväkirjoilleni. Rennon meiningin kutsumana tulivat känniset kaverit useamman kerran alaoven lasin läpi yöpaikan toivossa.

Eipä sitä itsekään aivan täyspäinen ollut. Kun en alkanut yhden tytön kanssa suhteeseen, hän veti purkillisen epilepsialääkkeitäni ja vääntelehti sängyssä muutaman päivän kykenemättä hallitsemaan liikkeitään tai puhumaan. Kenellekään ei tullut mieleen soittaa ambulanssia.

Mielisairaalassa

Mikäs helvetin homo se täältä tulee!
Näin huudahti hoitohenkilökunnan jäsen, kun minut kärrättiin  ambulanssista ensiapuun
auto-onnettomuuden jälkeen.
Kirurginen ei varsinaisesti ollut mielisairaala, mutta se ei maallikolle heti auennut. Ensimmäisen yön
kuuntelin, kun viereinen potilas itki ja valitti taukoamatta, että kun ihminen ei edes itsemurhaa osaa tehdä. Hän oli purkanut pistorasiasta kuoren ja työntänyt sinne haarukan tai jotakin sen tapaista. Sormet olivat mustuneet.
Leikkauksen jälkeen osastolla pasteeraili levottomasti mies, jonka käsivarsi näytti berliininmakkaralta. Turvonnut, punainen möykky kellertävässä verkossa. Lopulta hän hyppäsi parvekkeelta karkuun. Sairaalan ulkopuolelta oli todennäköisesti helpompaa löytää kipulääkkeitä.
Reisiluu poikki en itse päässyt pakenemaan. Luu lyheni pari senttiä. Sisälle laitettiin metallitanko, mutta koipi saumattiin vinoon. Jalkaterä osoittaa ulospäin, mikä on tuhonnut polvinivelet. Arpikudokset painavat hermoja, eikä kipuun löytynyt lievitystä kuin vasta pari vuotta sitten.
Potilasvahinkolaki tuli voimaan vasta vuonna -87, joten sitä ennen sai hullutella vapaasti.

Ihan oikeaankin mielisairaalaan on taivuteltu useamman kerran. Suostuin kuitenkin vain päiväosastolle, jossa vietin kahdessa erässä yhteensä puolitoista vuotta. Siellä hullut enimmäkseen joivat kahvia ja polttivat sätkiä. Innostuin kahvittelusta niin, että vaivihkaa sujauttelin paketteja poveen myöhempää käyttöä varten.

Välillä oli istuntoja lääkärin kanssa. Näistä muistan lähinnä hänen lyhyen hameensa ja lihaksikkaat pohkeet. Hän laittoi niitä ristiin, sitten taas avasi. Tätä tuijotin ties kuinka monta tuntia hiljaisuudessa, himon riivaamana.

Toimintaterapiaakin oli. Siellä kiltti täti kehui sormivärisotkuja. Hoidollisesti paikan merkitys oli jokseenkin mitätön. Kunto laski, en saanut nukuttua muutamaan vuoteen juuri lainkaan. Saatoin tosin simahtaa bänditreeneissä kesken soiton.

Kiinnostavia tyyppejä siellä kuitenkin tapasi, osa kykeni jopa puhumaan. Yksi oli vartijankierroksellaan kohdannut kaksi avaruusolentoa, joilla oli kultaiset vyöt ja viesti rauhasta maan päällä. Toisen nimi oli Yamm, toista en muista. Vastuullisena työntekijänä vartija teki ilmoituksen ylemmälle taholle, ja on siitä lähtien ollut potilaana. Harhoja tai muuta poikkeavaa en hänessä huomannut. Lääketokkurassahan siellä olivat kaikki. Potilaat ainakin.

Jostakin ilmaantui diagnooseja. F.21, skitsotyyppinen persoonallisuus. F61.0, laaja-alainen persoonallisuuden häiriö. F32.9, tarkemmin määrittelemätön masennus. Kaksi ensimmäistä katsottiin parantumattomiksi.
Kun vihdoin pääsin terapiaan vuosikymmeniä myöhemmin, ei terapeuttini huomannut merkkejä kuin masennuksesta ja valistuneemmalla ajalla löydetystä traumaperäisestä stressireaktiosta, F43.1.
Ihme on tapahtunut.

Psykiatrisista hoitokontakteista

Puolustusvoimien kutsuntatilaisuuteen saavuin viimeisenä, ja poistuin ensimmäisenä.Minut raahattiin poliisin toimesta ulos, kun vaadin saada välittömästi oman panssarivaunun. Meikkiä oli tietysti enemmän kuin missikilpailuissa koko katraalla.
Tästä alkoi urani psykiatrian kiehtovassa maailmassa. Pääsin tekemään mustetahratestejä, istumaan syyttävästi tuijottavan, ilmeisesti mykän sedän ja kehystetyn Freudin katseen alle useammaksikin kolmevarttiseksi.
Lapsuuden seksuaalinen hyväksikäyttö oli tabu. Siitä kertoessani sain vastaani hiljaisuutta, väisteleviä katseita ja epäilyksiä psykoottisuudesta. Jokunen tohtori tuntui myös näkevän minut jonkinlaisena demonisena nymfinä, kuten Humbert Humbert Nabokovin Lolitassa.

Kun kerroin polttaneeni kerran tai kaksi pilveä muutaman vuoden aikana, se kirjattiin ankaraksi huumeidenkäytöksi. Sitten alkoi sataa erilaisia pillereitä, joiden kerrottiin tasaavan mitä erilaisimpia asioita. Aluksi psykoosilääkkeet olivat ainoa ja lopullinen totuus, kun minusta alettiin muovaamaan kunnon kansalaista. Vaikutukset olivat kieltämättä huomattavia, rajaton käytökseni muuttui entistä ailahtelevaisemmaksi.
Myöhemmin ainoa ja viimeinen totuus koki muodinmuutoksen. SSRI-mielialalääkkeet pitivät hyvin hereillä jännittävillä sähköiskuilla. Vaikutus muistutti usein jonkinlaista huonoa amfetamiininkorviketta. Aloin pakkomielteisesti kosketella kielellä hampaitani monimutkaisien geometristen kaavojen mukaan, jotka loputtomasti hakivat tasapainoa ja kuvion täydellistymistä. Vastaavia pakko-oireita ilmaantui monia, hiukan valmisteesta riippuen.

Psykopaattista puolta masennuslääkkeet toivat kivasti esiin, tunnekylmyys ruokki antisosiaalisuutta ja heikensi impulssikontrollia. Kädet ja jalat hikoilivat, pahoinvointi ja kakominen ei tahtonut millään hellittää. Kädet puutuivat niin, että soittaminen vaikeutui.
Kun kerroin sivuoireista, lääkäri lausui vuosikymmenten varrella tutuksi tulevan mantran "Nää on ollu hyvin siedettyjä". Lupauksista huolimatta sivuoireet eivät lakanneet vuosienkaan käytön jälkeen.
Huoran hommissa tämä oli sikäli näppärää, että en enää saanut orgasmeja, oli rynkytys miten vimmaista tahansa. Orgasmi nimittäin on aina tuonut minulle inhottavan olon. Monilla asiakkailla oli jonkinlaisena pyhänä velvollisuutena tuottaa minulle "tyydytystä". Heillä vatkaaminen sai epätoivoisen raivokkaita ulottuvuuksia.

Siirtyminen tietokoneaikaan oli myös mielenkiintoinen. Koneita ei kukaan oikein osannut käyttää. Eräskin tohtori kamppaili koneensa kanssa koko istunnon, ottamatta ainoatakaan katsekontaktia.
Asumistilanteeni ollessa hiukan epämääräinen minulla oli tapana tallustaa tiskille ja varata aikoja face to face. Tämä ryppyyntyi, kun uusi virkailija sai raivarin, eikä osannut muuta kuin huutaa, etä täällä on aina varattu kaikki ajat puhelimessa, ja niin tehdään vastakin.

Sittemmin aikoja ei tahtonut irrota muutenkaan, käskettiin vain terveyskeskukseen hakemaan lisää lääkkeitä.

Terapia evättiin vaihtelevista syistä. Vakinaisen asuinpaikan puute oli yksi, kolmekymppisenä liian korkea ikä. Sain myös kuulla, että diagnooseistani F.61.0, laaja-alainen persoonallisuuden häiriö, on suomeksi parantumaton luonnevika, joten terapia on turhaa.

Neljän vuosikymmenen aikana kenttä kuitenkin muuttui,  PTSD eli post-traumaattinen stressioireyhtymä oli uusi musta, ja minulle myönnettiin kaksi vuotta terapiaa kaupungin tukemana. Pääsin hyvälle alulle, mutta jatko näyttää epävarmalta. KELA ei toivottomille tapauksille terapiatukea heruttele.

Keho ja häpeä

Häpeä tuntuu kehossa kaikkialla. Samaan aikaan sitä on ikäänkuin olematon ja liikaa olemassa.
Kehollinen dissosiaatio aiheuttaa sen, että törmäilen tutuillakin paikoilla oleviin esineisiin, kolhin päätäni ja leikkaan sipulin ohella sormiani.
Toisaalta liikun usein varovaisesti, mistä syystä saan syliini sellaisia kissoja, jotka eivät kuulemma
muuten tule ikinä varsinkaan miesten syliin.

Terapian kautta dissosiaatio on onneksi helpottanut, laastaria kuluu nyt vähemmän.
Voimakkaimmin häpeä tuntuu polvien ja kaulan välissä. Koko se alue tuntuu enimmäkseen jotenkin likaiselta ja myrkylliseltä. Siksi en ole oppinut esimerkiksi uimaan. Muiden kanssa saunominen on onnistunut lähinnä humalassa. Usein on vaikeata mennä suihkuun, vaikka ketään ei ole näkemässä.

Yli vuosi sitte kävin itsepuolustuskurssilla, joka johti sellaiseen trauma-aktivaatioon, etten ole sen jälkeen kyennyt menemään kuntosalille. Kaikki ne miehet karvoineen ja ihoineen eritehuuruista tiheässä ilmassa, kovien metalliesineiden kolahtelu ja hysteerisen siirappinen pop-tahna taustalla.
Liikaa.
Kun talossa oli julkisivuremontti, aiheutti kohoavilla rakennustelineillä yllättäen ilmaantunut
äijämies kahden viikon akuutin paniikin. Mieslääkärien kanssa on myös vaikeata pysyä tajuissaan.

Oikeastaan en tahtoisi pitää paljaana kuin käsiäni kyynärpäistä sormenpäihin. Tämäkin vyöhyke muuttuu melko hyödyttömäksi silloin, kun tilanne vaatii instrumentin hallintaa ihmisten ilmoilla soittaessa. Kädet tärisevät, soinnut ja asteikot katoavat muistista. Sama julkisessa laulamisessa.
Vaikka olen jokusena vuosikymmenenä näpräillyt ääniteknisten laitteiden kanssa muutenkin, piti esimerkiksi miksauskeikat jättää pois, koska yksinkertaisimpienkin kytkentöjen hallinta katosi stressitilanteissa monesti dissojen sumuun.

Kun mielen toimivammat osat poistuvat paikalta, on myös vaikeata kommunikoida sitä ettei tänään ole sopivaa koskettaa. Viattoman ystävällinen kosketus voi sitten ajaa persoonallisuuden eheämmät osat entistä kauemmaksi. Ulkoisesti tämä ei välttämättä juurikaan näy. Tilanteesta irti päästyäni saatan sitten yksinäni yökkäillä ja täristä peiton alla pitkäänkin.

Niinpä vietänkin toistuvasti vaihtelevan pituisia jaksoja piilossa kaikelta mahdolliselta fyysiseltä läsnäololta. Nuorempana usein vain yksinkertaisesti säntäsin juoksuun, kun vauhkous yllätti. Nykyisin ei juoksu enää jalkavamman takia välttämättä luonnistu.

Varsinkin seksisuhteissä äkillinen kylmyys tai paniikki on aiheuttanut konflikteja. Olen pystynyt olemaan kokonaisesti läsnä vain satunnaisissa tai kaupallisissa kontakteissa. Nykyinen kumppanini on ensimmäinen, joka on asiaa ymmärtänyt. Kesti tosin pitkään, ennen kuin lakkasin säikkymästä hänen kevyitä, rauhallisiakin kosketuksia.

Minkäänlaiseen seksuaaliseen kanssakäymiseen en tällä haavaa kykene. Nukunkin vaatteet päällä.
Seksuaalisesti minun on hankalaa edes kuvitella mitään rajattoman holtittomuuden ja täydellisen jäätymisen välillä.

Fantasiat ovat toki aktiivisia, jopa piinallisia. Enimmäkseen ne liittyvät pakottamiseen ja väkivaltaan. Olen sekä tekijä että uhri. Näen itseni japanilaisena koulutyttönä,  jolle tehdään pahaa. Kai tuo on jonkinlainen fetissoitunut viattomuuden kuva, kun itseltä jäi se viattomuuden aika välistä.

Kleptomania, pyromania ja nälkä

Enoni hyväksikäytön alettua ilmeni minssa oire, joka jatkui pitkälle aikuisikään. Varastin aluksi pieniä summia rahaa, lähinnä kolikoita äidin lompakosta. Ostin niillä koottavia hävittäjälentokoneita. Sota kiinnosti, piirsin paljon taistelutilanteita. Näissä ei ollut sankariyksilöitä, vain koneita, jotka tappoivat muurahaisen kokoisia ihmishahmoja.
Kokosin laitokset huolelliseti, ja sainkin pian lisätuloja rakentamalla niitä laiskemmille lapsille, jotka eivät osanneet liimata yhtä sotkuttomasti tai maalata siististi.
Tulen tuhovoima oli kiihottava. Asuttamassamme HOASin opiskelijatalossa oli alakerrassa harrastehuone. Siellä sytytin vaahtomuovisen pomppuhevosen ja heitin sen tiskialtaaseen. Liekit tarttuivat kuivauskaapin muovisiin rakenteisiin. Pakenin savua. Paloautojen ja yleisen kaaoksen seassa huomasin, että mustuneisiin käsiini ei kiinnitetty huomiota, vaan tekijöiksi arveltiin teinejä.

Tökeröin lapsuuden aikainen varkauteni sattui, kun isoäiti tuli Lapista käymään. Otin saman tien hänen lompakostaan kaikki rahat, 200 markkaa. Lähdin kaupungille ja ostin kasetteja, joista erityisesti Sex Pistolsin debyytti sytytti minussa huikean kipinän. Kotiin palatessani minua odotti synkkä kaksikko. Ankarasta kuulustelusta huolimatta en koskaan tunnustanut tekoani.

Teininä kotoa muutettua rahat olivat tiukalla. Söin enimmäkseen kaurahiutaleita ja vettä. Jos olin menossa juomaan, en sitäkään hinta/kännisuhteen maksimoidakseni. Ammattikoulussa sai onneksi ruokaa. Nälkä ajoi minut kerran myös väkivaltaan. Ruokalinjalla eräs opettaja alkoi poimimaan lautaseltani perunoita pois, koska hänestä niitä oli liikaa. Eläimen valkoisella raivolla iskin haarukalla hamuavaa kättä. Tämä johti melkein erottamiseeni koulusta, mutta myös siihen, että vähävaraiset opiskelijat alkoivat saamaan muuten roskiin heitettäviä ylijäämäruokia mukaansa.

Tästä oivalsin väkivallan välttämättömyyden luokkataistelussa. Koin, että köyhälistöllä ei ole ainoastaan oikeus, vaan jopa velvollisuus tehdä näitä tulonsiirtoja. Stahanovilainen tehokkuuteni johti siihen, että tietyt tuotteet poistuivat muutamasta kaupasta kokonaan.

Muistan syöneeni kadulta purilaisenjämiä, joissa oli kengänjälkiä. Jos pääsin porvarillisempiin koteihin kylään, hivutin säilykkeitä taskuihini. Myöhemmin keksin tonkia syötävää kahviloiden roskiksista. Varsinkin ortoreksiavaiheessa vohkin kalliita elintarvikkeita kaupoista. Lampaanviulu taisi olla suurin yksittäinen artikkeli. Alkosta irtosi viinejä.

Tyttöystävä kinusi televisiota. Hoidin sen Anttilasta. Myöhemmin häämatkalla Portugalissa menimme tavarataloon. Työkaluosastolta sivuleikkurit, niillä hälytin irti lastenvaunuista ja kakara istumaan. Sem problemas!

Päädyttyäni Lontoossa solmio kaulassa levykaupan vartijaksi nyysin lounaani viereisestä putiikista joka päivä.

Nyttemmin kleptoilu on haihtunut, ja vaikka tuli edelleen viehättää, en ole myöskään enää pyristellyt Herostratoksen tavoin.

Pedofiliasta ja vallasta

Vaikka tahdon edelleen kidutusmurhata lapsuuden hyväksikäyttäjäni, ei minulla ole pedofiilejä vastaan mitään. Ajatuksista ei mielestäni pitäisi ketään rangaista, vain teoista. En edes usko, että raiskaajani oli, tai on, pedofiili. Seksuaalisesti ahdasmielisessä, eristyneessä pikkukylässä oli nuori mies, jonka sosiaaliset taidot olivat jollakin tapaa rajoittuneet. Hänellä ei tietääkseni vieläkään ole rajat kiinni-ajattelua syvempiä sisäistettyjä moraalifilosofisia mietteitä.
Kyse on tietysti ollut myös vallankäytöstä, joka kiihottavuudessaan on usein eroottissävyistä.
Oman ikäinen nainen olisi hyvin epätodennäköisesti suostunut siihen, mihin lapsi oli helppo pakottaa.
Pakottaminen sinänsä on hänelle merkinnyt hyvää elämää.

Väkivaltaisten narsistien ihailu on selkeästi valtavirtaa. Viihteellisen fiktion sankaritkin ovat usein piittaamattomia alistajia. Tällainen alfauros pärjää postmodernissakin apinalaumassa, oli sitten kyseessä uskonnollinen yhteisö, liike-elämä, politiikka tai anarkistien kommuuni. Missä tahansa some-keskustelussa näkyy tarve heijastaa itseen tämänlaatuista voittamatonta oikeassa olemista. Poliittisesta tai maailmankatsomuksellisesta sijoittumisesta riippumatta.

Pornolehtien palstoilta aikoinani bongaamat miehet olisivat usein mieluummin harjoittaneet seksiä naisen kanssa, mutta esimerkiksi sosiaalinen status ja/tai kykenevyys ei heillä tähän riittänyt. Laivoilla ja vankiloissakin miehet kääntyvät toistensa puoleen naisen korvikkeeksi. Näistä syistä jotkut käyttävät lapsia.

Päihteet, varsinkin alkoholi, edesauttavat moraalista itsensä alittamista. Humalaisista teoistaan ihminen usein katsoo olevansa jotenkin vähemmän vastuussa. Minun hyväksikäyttäjäni oli ymmärtääkseni selvin päin, nykyisin ilmeisesti aika harvoin. Monen katkeran itselääkintähetken laskuvaiheessa olen kauhulla ajatellut sitä hirviötä, jonka pelkäsin itsestäni löytyvän. Luin sarjamurhaajien elämäntarinoita ja löysin heidän lapsuudestaan paljon tuttua. Odotin pitkään väistämättömän kohtalon puhkeamista, jonka edessä olisin avuton. Tunteen tasolla se on edelleen seuranani. Vaikka globaali populaatio pitäisi mielestäni välittömästi ainakin puolittaa, en usko lähteväni moista toteuttamaan.

Toisinaan huomaan, miten joku juuri teini-ikään ehtinyt tyttö kadulla vastaan tullessaan herättää minussa seksuaalisia tunteita. Ei ehkä niinkään siksi, että hän näyttää kovin naiselliselta, vaan juuri sen nupullaan olevan seksikkyyden vuoksi. Saattaisi johtua osin siitä, että en itse päässyt koskaan noita ns. viattomuuden vuosia elämään.
Sisäisen hirviön pelko on onneksi hiukan helpottanut. Tiedän, että haluan tulla ihmiseksi sen sijaan, että kostaisin syyttömille sieluni särkymisen.
Tämä kirkastui minulle kerran psilosybiinipitoisia sieniä syötyäni. Hakeuduin tarkoituksella mieleni likaisimpiin ja kätketyimpiin kellareihin. Keikka oli raskas, itkin ensi kertaa pariin vuoteen. Tunsin kuitenkin lohdullista surua ja totesin, että se mitä pelkään ei ole minua vaan sitä, mitä minulle on tehty.

Jotta ei päädyttäisi liian sovinnolliseen loppuun totean vielä, että mielestäni esimerkiksi lapsiseksiaiheisia sarjakuvia, taideteoksia tai edes seksinukkeja ei tulisi aikuisilta kieltää.
Paitsi oikeita ihmisiä oikeasti satuttaneilta. Järjetöntä on sekin, että väkivaltarikolliset saavat vankiloissa käyttää kuntosalia.

Avioliitto, rauhan satama

Kaikki tyttöystäväni ovat olleet hulluja, mutta ainoastaan vaimoni oli suoranaisesti hengenvaarallinen. Erehdyin kertomaan nähneeni unta Louise Brooksista, mykkäelokuvien ajan legendaarisesta tähdestä. Satumaisen onnekkaasti väistin  sydämeen tähdätyn leipäveitsen iskun, kietaisin aseen räsymattoon ja paiskasin paketin keittiön ikkunasta ennen kuin ehdin edes tajuta, mitä tapahtui.
Kun viimein pyrin suhteesta eroon, pakkasin laukullisen kamaa ja juoksin ulos. Taakkani hidastamana jouduin pian piiloutumaan kyyryssä ovisyvennykseen. Hän tempaisi katukaivon kannen ja heitti sen päätäni kohti. Väistin, kansi lensi lasioven läpi.
Noihin aikoihin olin osakkaana bändikämpässä, jossa oli sovittu, että ketään muuta kuin soittajia ei päästetä roudaamaan omin päin. Tällä naisella oli kuitenkin käsittämätön viettelyn kyky, ja hän saikin  vakuutettua toisen bändin tyypit auttamaan isoäitinsä auton lastaaamisessa täyteen niin minun kuin muidenkin soittimia. En voinut ottaa vastuuta toisten instrumenttien tuhosta, joten jouduin palaamaan. Viimeinen kätköön jäänyt kitara oli omani. Tätä turhaan selvitellessä tein jotakin minulle ainutkertaista. Heitin lasikehyksisen taulun seinään ja huusin. Naapuri soitti poliisit, jotka eivät uskoneet tilannetta, vaikka rouva ei osannut antaa nyt löytyneestä kitarasta minkäänlaisia tuntomerkkejä. Veivät minut pois.

Hän hankki rotukoiran, mutta holtittoman ryyppäämisen takia ei pitänyt pennusta huolta. Löysin sen eteisestä jalat pettäneinä, voimattomana täristen. Kämppä täynnä ulosteita. Koira saatiin palautettua kasvattajalle, mistä tietenkin seurasi raivareita.
Hän sanoi, että minkä Jumala on yhteen saattanut, vain kuolema voi erottaa. Lupasi eräälle sekikselle palkkion tappamisestani. Lopulta palkkamurhaaja onnistui tappamaan itsensä. Nainen hankki käsiaseen, uhkaili sillä poikaystäväänsä, joka sai lempattua pyssyn mereen. Kuten äärimmäisen mustasukkaiset ihmiset usein, hän ei ollut ns. uskollinen.
Rouva teki myös huorakeikkaa Hesperiassa ja Intercontinentalissa. Nämä reissut venyivät usein ilmoittamatta pariviikkoisiksi. Hän saattoi soittaa jossakin vaiheessa sanojensa mukaan vaikkapa Frankfurtista, tienanneensa kolkyt donaa. Sen hän aikoi sijoittaa heroiiniin ja palata entistä rikkaampana. Yleensä rahat haihtuivat siihen mennessä, kun hän vainoharhaisessa kankkusessa palasi kotiin.

Tällä välin minä olin kahden pienen lapsen kanssa yksin, paljolti psykoosia lähentelevissä dissosiaatio- ja traumaoireilutiloissa. Nuorempi oli minun, vaikkakin siitetty tilanteessa, jossa vaimo väitti syövänsä ehkäisypillereitä. Oli kuitenkin ilmeisesti pihiyttään jättänyt niitä heittämättä pois, joten en pitänyt hänen selitystään ihmeestä kovin uskottavana.
Miksi siedin tätä useamman vuoden, vaikka olin suhteen aikana vuoden jopa kokonaan juomatta. Juominenhan nähdäkseni auttaa ihmistä pysymään toivottomassa elämäntilanteessa.
PTSD- ja muu mielen häikkä on varmasti ollut osasyy. Toinen oli se, että tämä nainen oli pöyristyttävän hyvän näköinen, ja ihkaoikea vanhan koulun nymfomaani. En muista ainoatakaan tilannetta, jossa hän ei olisi ollut läpimärkä. Valui polviin asti ilman näkyvää kiihoketta.
Seksiä harrastettiin mm. pornoelokuvateatterissa, josta ympärille kerääntyneistä runkkareista jäi mieleen erityisesti pullea mies, jolla oli pinkki Mikki Hiiri-collegepusero.
Häntä kiihotti myös, miten hän saattoi seksuaalisella viehkeydellään saada aikaan sen, että miehet pahoinpitelivät toisiaan.

Kun pääsin lopullisesti pakoon hän, vainosi minua aktiivisesti kolmisen vuotta. Ilmestyi oven taakse vasaralla hakkaamaan, sotki ihmissuhteitani monimutkaisilla valheilla, tilaili lehtiä ja muita hyödykkeitä nimissäni itselleen ja teki ilmoituksia viranomaistahoille.
Lapset otettiin onneksi huostaan. Minulla oli vastuulliseen aikuisuuteen tuolloin vielä pidemmälti matkaa kuin nyt.

Päihteistä 1

Biologia kiinnosti kouluikäisenä. Meillä oli opettaja, joka lähti tunneilta poikkeuksetta itkien pois.
Luokan pahikset paiskoivat häntä appelsiininkuorilla ja voinapeilla. Kerran hänen päälleen heitettiin nestettä, jonka pojat kehuivat olevan akkuhappoa. Housut ainakin menivät pilalle. Mihinkään kurinpidollisiin tai muihinkaan toimiin ei tietääkseni ryhdytty.
Luonnontieteitä opiskelin itsenäisesti, koska tuollaisessa ympäristössä ei paljon oppia tarttunut.
Opin, että humala on hampun sukuinen kasvi. Koulun huumevalistuksesta tiesin, että hamppu on erittäin kova ja vaarallinen huume, joka saa aikaan voimakkaita aistiharhoja. Isoäidin köynnöksistä sitten kukkia kuivaamaan ja polttamaan. pettymys oli suuri.

Hinku irti todellisuudesta oli sammumaton. Amosyt Coffein- matkapahoinvointilääkkeiden (Difenhydramiiniteoklaatti) huhuttiin olevan sukua hullukaalille (Hyoscyamus niger). Niitä sai reseptivapaasti, jos oli siististi pukeutunut ja kunnollisen näköinen. Kokemukset olivat poikkeuksetta kammottavia.
Istuimme erään ystävän kanssa tuskallisessa auringonpaahteessa koko päivän, mieli täynnä pursuilevia ajatuksia. Tunsimme molemmat pakonomaista tarvetta puhua näistä syvällisistä mietteistä. Yhtäkään ymmärrettävää sanaa emme kuitenkaan saaneet koko istunnossa sanottua. Kun yritti muodostaa puhetta, tuntui siltä kuin olisi kuristettu sisältäpäin. Siinä sitten korahtelimme, kouristelimme ja kärvennyimme. Ei silti jäänyt viimeiseksi pahoinvointilääkesessioksi sekään.

Joissakin bileidentapaisissa suunnistin heti saavuttuani kylppäriin ja rouhin kaikki lääkekaapista löytyneet pillerit jauheeksi. Vetelin viivoja nenään, mutta sain vain nenän kipeäksi.

Kun oikeata hasista sitten lopulta sai, ei se tuntunut oikein miltään. Ruttopuistosta ostettu oregano ei sekään ihmeemmin päräyttänyt, joten kannabishalut haihtuivat vuosiksi.

Vaikeaa oli saada päätä sekaisin. Tiiviistä partioinnista huolimatta en koskaan yhyttänyt niitä huumediilereitä, jotka aikuisten kertoman mukaan vaanivat koulujen liepeillä ja antavat ilmaisia näytteitä.

Marimekon sovituskopeissa oli tuohon aikaan Eau de Colognea. Varastin muutamien rättien ohella senkin. Karvasta oli kolina, vielä pahempaa kuin metsässä majailevan puliremmin tarjoama epäilyttävä neste, joka oli muistaakseni Masinol-jäänestoainetta.

Vaikka touhu oli mahdollisimman itsetuhoista, oli mykistävää nähdä rautakaupassa vanhemman herran hakevan hyllystä ruuvimeisselin ja toisesta oksalakkatölkin, avaavan sen ja juovan. Itse en juuri tärpättiä rankempia nesteitä niellyt.

15-vuotiaana aloin käymään Vanhalla, täysi-ikäinen tyttöystävä päästi takaovesta sisään. Varsinaiset juhlat alkoivat illan lopussa, kun porukka oli liian kännissä löytääkseen juomiaan. Rahattomanakin sai kätevästi keräiltyä pikakännit. Herpestä ei varmaan ollut vielä keksitty, kun hipiä ei kummemmin kukkinut.

Uhrin leima

Ala-asteella opin varsin pian jännittämään vatsalihaksiani koko ajan. Nyrkki vatsaan oli peruskoulun pääasiallisin anti. Huomaan kireyden edelleen, vuosikymmenien päästä. Tapa aktivoituu herkästi aina, kun astun kotiovesta ulos tai kohtaan ihmisiä. Metsässä yksin kävellessä epäilyttävät risahdukset tekevät saman.

Yksi poika, muistaakseni neljäsluokkalainen, teki itsemurhan tämän saman kiusaajajengin piinan vuoksi. Opettajia tai vanhempia ei kiinnostanut koko aihe. Äitini, itsekin ala-asteen opettaja, sanoi vain, että koita nyt vähän pitää puolias.

Yläasteella alkoi sitten nenää murtua, ja vaino sai muutenkin raaempia muotoja. Jouduin vaihtamaan koulua. Siellä meininki vain paheni.

Päivittäinen kiusaaminen ja lyöminen koulussa ja kesäiset raiskaussessiot enon toimesta vaikuttivat varmasti fyysiseenkin olemukseeni. Auto-onnettomuudesta jäänyt epätasainen askel ja ontuminen ovat varmasti nekin houkutelleet väkivaltaan taipuvaisia.

Joidenkin tutkimusten mukaan saalistavat ihmiset tunnistavat näitä kehollisia merkkejä jopa tiedostamattaan ja osaavat siten valita uhrinsa.

https://inkblotuoft.files.wordpress.com/2015/06/nivetha.pdf

Meikkaava, takkutukkainen poika oli tavallisille kansalaisille 80-luvulla liikaa. Missään ei saanut olla rauhassa. Rehtori ja terveydenhoitaja pitivät puhuttelun ja korostivat, miten pitkä tukka voi vaurioittaa verkkokalvoja. He eivät osanneet selittää, miksei tytöille käy näin.

 Poliisit heittivät putkaan ilman syytä. Ensimmäisessä sakkolapussani luki "Potki jalalla kirkon rakennusta useita kertoja". Tämä vain siitä syystä, että olin kipittämässä pakoon diskojunttien laumaa, joka oli käymässä päälle. Natsiskineillä oli noihin aikoihin poliisin siunus pieksää hinttareita ihan miten huvitti.
Gay Gambrini taisi tuolloin olla ainoa varsinainen homoravintola. Ystäväni sattui asumaan saman porttikongin takana. Kerran hänen luotaan poistuessani sain pesismailasta päähän.

Kahvilaan saattoi saada porttikiellon. Kerran syyksi mainittiin jopa vierasperäinen korostus. Puhuin teininä välillä melko korrektia kirjakieltä, eikä tapanani ole kiroilla vieläkään. 

Bussiinkaan ei aina päästetty. Maksoin kerran matkaani viimeisillä kolikoillani, kun kuski paiskasi rahani ovesta ulos ja huusi, että tämä ei ole mikään sosiaalitoimisto.

Vaatealan opintojen aikana jouduin onnettomuuteen, ja kun kuukausien selällään makaamisen jälkeen olin ensi kertaa keppeineni kaupungilla, saman koulun kokkipuolen opiskelijat tunnistivat minut. Tapetaan se homo, huusivat nämä ja lähtivät juoksemaan kohti. Onnekseni muutama nyrkkitaitoinen ystävä oli mukana. Pelastuin sillä kertaa, mutta koulunkäynti jäi kesken.

Muutaman vuoden syömishäiriöjakso lähti hiipumaan, kun menin kuntosalille tarkoituksenani kasvattaa lihaspanssari maailmaa vastaan. Hormoneja tarjottiin jo ensimmäisenä päivänä. Olisin varmasti tarttunut tilaisuuteen, jos rahatilanteeni olisi sen sallinut. Tuloksia kuitenkin syntyi, ja olemukseni muuttui sen verran, että kimppuuni käytiin harvemmin. 

Toisaalta koulu oli jäänyt, pederasteille olin jo liian vanha ja pukeutumiseni ei ollut yhtä ekstreemiä kuin nuorempana, joten eksaktia dataa syistä ja seurauksista minulla ei ole. Vuokrayksiössä piiloileminen kaduilla harhailun sijaan on sekin ollut merkittävä turvallisuutta lisäävä tekijä.

Viime vuosina on ollut rauhallisempaa, mutta en silti voisi kuvitella kulkevani kaupungilla kuulokkeet korvilla musiikkia kuunnellen. Päällekarkauksia on tämän vuosikymmenen puolelta tapahtunut vain känniääliöiden, pirisekisromanien, somali- ja venäläisjengien toimesta. Niin ja tietysti urheilufanien, ne laumat voisi taluttaa suoraan teuraalle.